Viimeisenä lomasunnuntaina luin tänne Ateenaan lähetetyistä delfiineistä. Luulin tilanteen jo hieman rauhoittuneen, kunnes eilen joku ohrajuomaan ja vehnäpullaan nimellään assosiaation luova taiteilija ilmoitti jäävänsä pois Särkänniemen kauden päätösbileistä.
Koko käsittämättömän suuren kouhkaamisen ytimessä on yksi yhteinen tekijä: ihmisten ylimielisyys suhteessa luontoon.
Ylimielisyydellä tässä asiassa tarkoitan sitä harhaista käsitystä, että eläimet ovat eläimiä, ja ihmiset ovat niitä tärkeämpiä. Yksi kohun osapuolista teki tästä johtopäätöksen, että mitä niistä pullonokista, kun meillä ihmisilläkin on ongelmia. Toinen osapuolista teki johtopäätöksen, että älykkäitä delfiinejä meidän vasta pitääkin suojella, kun me ihmiset olemme se luomakunnan kruunu, ja kruunulla on velvollisuuksia alamaisiaan kohtaan.
Hassuahan eläintensuojelu on, kun ihmiset tunnetusti erityisesti tykkäävät varjella lutuisia eläimiä, juuri sellaisia kuin ikihymy kasvoillaan olevat delfiinit ovat. Useimmat sen sijaan eivät erityisemmin rakasta käärmeitä, haikaloja eivätkä esimerkiksi siilejä, koska miten muuten me selitämme ne sadat alle 40 km/h -rajoitusalueella joka kesäviikonloppu autojen alle jääneet neulastyynyt. Näin on siitäkin huolimatta, että jotkut ikävän näköiset tai ihmisille ilkeät lajit ovat kovin uhanlaisia.
Samalla tavalla hassuksi muuttuu se toisen delfiineihin vähemmän innostuneesti suhtautuvan osapuolen argumentti, kun huomioi, että suomalaisten maksamina ne delfiinit alun perin oli Meksikonlahdelta kaapattu. Omia jälkiä tässä oltiin korjaamassa, kuten lähes aina eläintensuojelukysymyksissä.
Mutta miksi kumpikin keskustelun osapuoli oli eläinkuntaan nähden ylimielinen? Miksi me ajattelemme näin? Miksi meidän logiikkamme erottaa ihmiset muista eläimistä? Onko meillä mitään syytä edes pitää itseämme jotenkin erilaisina kuin muita eläimiä, emmekä elä ihan normaalisti luonnon ehdoilla?
Ylimielisyyden rikkoaksemme voisimme vaikka aluksi tunnustaa, että sen sijaan, että olemme apinoiden kaltaisia, olemme itsekin apinoita. Voisimme tunnustaa, että itse itsellemme asettamamme raja, jonka toisella puolen ovat muut suuret ihmisapinat, on täysin keinotekoinen. Se raja on olemassa vain, koska se sopii omaan ihmiskeskeiseen humanistiseen uskomusmaailmaamme ja antaa meille nykyisen eettisen ja moraalisen koodiston, joka on välillä niin armoton heikompia kohtaan, että minua hirvittää.
Kuitenkin tämä rajanveto on aivan yhtä keinotekoinen kuin toteamus, että kaksi, kolme tai neljä kuukautta äitinsä kohdussa ollut alkio tai sikiö jossain tietyssä kohdassa muuttuu ihmiseksi. Ainoa syy, miksi meistä alkion kehitys sikiöksi ja sitten ihmiseksi vaikuttaa jotenkin toisenlaiselta kuin ihmisen ja simpanssien eriytyminen eri lajeiksi yhteisestä kantaäidistä on se, että evoluutiossa välimuodot ovat kuolleet sukupuuttoon.
Ehkä näin on hyvä, sillä yksikin elävä australopithecus tai neanderthalin ihminen sekoittaisi maailmamme rikkomalle itse asettamamme lajien rajat. Nythän sen rajanvedon vuoksi joillekin meistä abortti on murha, mutta simpanssien käyttö koe-eläiminä ja mahdollisesti tappaminen lääketieteellisistä syistä on hyväksyttävää. Se ei tietenkään ole loogista, mutta se on sangen inhimillistä.
Minä en tiedä delfiineistä kovin paljon. Sen tiedän, että suuri joukko alan parhaimpia asiantuntijoita piti Attican puistoa parhaana sijoituspaikkana Tampereen delfiineille. Tieteilijöiden konsensus ei ole moraalinen velvoite, mutta se ei myöskään ole vastuuvapauden valkoinen kortti.
Viisaiden ihmisten kehittämä tiede edistyy vauhtia, joka meistä maallikoista vaikuttaa käsittämättömältä, mutta julkinen keskustelumme vaihtoehdoista ja niiden välillä tehtävistä valinnoista näyttää tylsistyvän mielipiteisiin, joita ohjaa vain ja ainoastaan ohimenevän hetken tunne. Tämä ei ole oikein eikä väärin. Tiede ei nimittäin anna vastausta eettisiin kysymyksiin. Se ei kykene määrittelemään eettistä. Tiede kuvaa todellisuutta ja antaa meille avaimet päätösten tekemiseen. Se voi kertoa meille kaksoisstandardeista, loogisista vertailukohdista ja kysymyksistä, joilla voimme helpottaa päätöksentekoa. Siinä roolissa sitä on vaalittava ja edistettävä.
Eettiset päätökset ovat silti lopulta yksityisiä ja yhteiskunnallisia, eivät tieteellisiä. Meidän on ihan itse päätettävä, mikä on oikein ja mikä on väärin. Vastausta ei meille kukaan anna ulkopuolelta, eikä meidän kannata sitä etsiä eristyksissä muista eläimistä ja luonnosta. Jos vaikka tiedeapinat osaisivat tulkita meille, mitä Tampereen Veera miljoonien vuosien aikana kehittyneellä laulutaidollaan kertoo Attican puiston altaassa olemisesta, jos kertoo, päätös siitä, miten Veeraa ja sen kavereita mahdollisesti suojellaan on ihan meidän omien tavallisten apina-aivojemme tehtävä.
